Päiväkirjamerkintöjä Terapiasuhteista. 

English version, click here

Unettomuudesta. (5.9.2025)

Mikä olisikaan enemmän tätä päivää kuin ahdistava unettomuus.

Niin.

Se, että heräät klo. 3.30 siihen, että päässäsi, mielen sisällä kohisevat ajatukset, ideat, pakottavat asiat, asiat, jotka eivät pakota ja elämäntilanne, josta et saa millään tavalla kiinni, ja ajatukset, joihin olet takertunut. Unilääkkeet ja unta tukevat lääkkeet voivat auttaa, mutta vain osittain. Jonkin ajan kuluttua, unettomuus hiipii luoksesi uudemman kerran ja tekee nukkumisesta aikaisempaa hankalampaa. Terapeuttinen meditaatiokin saattaa auttaa, mutta epäilys sen toimimisesta hiipii jossain taka-alalla näyttämölle. Unilääkkeet, meditaatio, hyvä unihygienia, tuuletettuine huoneineen, pimennysverhoineen toimii hetkellisesti, kunnes sitten muistat illalla pelkääväsi, että mitäs jos minä herään jälleen kerran siihen ahdistavaan tunteeseen. Nukahtaminen tässä kohtaa toimii hienosti, mutta kuin salamaniskusta, Bling! Klo. 3.30 olet pirteä kuin peipponen.

Tästä minulla on valitettavan tavanomainen, Omakohtainen kokemus.

Minä tiedän tästä omakohtaisesti liikaa. Olen kärsinyt ajoittaisesta unettomuudesta vuosia ja aina se alkaa jotakuinkin yllättäen.
Ensin kaikki on tosi hyvin, ja sitten taas ei.

Olen huomannut, että - minua auttavat asiat löytyvät usein siitä, että luovutan jossain kohtaa ja totean, että mitä minä tässäkin nyt surkuttelen. Maailmankaikkeus ei ole kiinnostunut minun unettomuudestani millään tavalla. Tosiasiassa, minä en tiedä surkuttelevani, mutta minä tiedän olevani liian kiireinen, liian aikaansaavuutta tavoitteleva, tehokas ja pikkutarkka siitä, että tietynlainen rytmi elämässäni pitää säilyä. Ei minulla ennen ollut näin - ja oikeastaan koko uniongelmani onkin suoraan verrannollinen siihen, miten työskentelen. Ihmisenä minä olen monella tapaa itseäni helposti syyllistävä, helposti harmitteluun alistuva, helposti murehtiva. Toisin sanoen - elän unettomuuden kannalta hankalina vuodenaikoina sellaisessa kuplassa, jossa huomaan ajattelevani enemmän sitä, miten asioiden kuuluisi olla. Ajatteluni juontaakin näinä hetkinä polttopisteeseen, jossa sana "pitää" näyttelee monella tapaa isoa roolia. Minun "pitää" tehdä näin, minun "pitää" olla sillä tavalla, minun "pitää" soittaa huomenna, minun "pitää" lopettaa tällainen "pitäminen", minun olisi hyvä miettiä muita asioita kuin niitä, joita minun "pitää" tehdä.. jne.

Ei tällaisessa tilanteessa auta hyvä unihygienia, eivät pimennysverhot eikä edes tuuletettu makuuhuone.
Minulle suurin ongelma unettomuuteni kanssa on pedantti suhtautuminen unettomuuteni hoitoon ja ennakointiin. Unettomuus on henkilökohtaista ja siihen liittyy monenlaisia stressoreita, mutta yhtäkaikki, niitä yhdistää lopulta se, että pitkittyessään ne voivat ylläpitää unettomuuden kierrettä, jossa huoli nukkumisesta itsessään alkaa toimia uutena/uudenlaisena stressorina. Hyvin nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa kuormitustekijät luovat kuormitustekijöitä, ja lopulta kuormitustekijöiden työstämisestä ei synny valmista, vaan siitä tulee aktiivisesti tapahtuvaa kontrollointia, pakottavaa ajattelua siitä, miten asiat pitää hoitaa, että unessa vietetty aika olisi jollain tapaa rentouttavaa.

Potilailleni ja asiakkailleni yleisimpiä unettomuuden syitä näyttäisivät olevan

1. murheet, joiden taustatekijät kuormittavat "tyhjyydessä" tai niin, että suoraan selkeää selitystä sille, miksi jokin asia kuormittaa ei tunnisteta, ja tämän tiimoilta uudenlaisia huolia joihin liittyy pelkotiloja nukkumattomuudesta.

2. pitkittyneet parisuhdepulmat, elämänhallinnan tilanteet ja näihin liittyvä itseä tai omia toiminnan malleja syyllistävä ajattelu, joka hankaloittaa tunnekokemusten tunnistamista, josta syystä rauhattomuus, itsensä tarkkaileminen ja itsensä tarkkailemisesta nouseva pakonomainen itsensä kontrollointi - ovat usein jatkuvasti läsnä.

Hieman samaan kategoriaan menevät myös kaikki ahdistuksen kokemukset, jotka usein uivat vanavedessä unettomuuden kanssa. Ongelmien vyyhti onkin usein sellainen, jossa rauhattomuus (fyysinen, psyykkinen) johtaa pakonomaiseen ajatteluun siitä, miten asiat ovat ja ennen kaikkea sitä kohti, miten asioiden PITÄISI OLLA; ja tämän lisäksi sisäiseen kamppailuun siitä, etteivät asiat "millään tavalla saa mennä eri tavalla tai muuten", ja tämän lisäksi myös painetta siihen, miltä asiat näyttävät ollessaan näin ja mitä vielä.

PAKKOAJATUKSET/PAKOTTAVAT AJATTELUN TAVAT UNETTOMUUDEN TAUSTALLA

Pakkoajatuksiin liittyvä unettomuus kietoutuu usein siihen, että mieli takertuu jatkuvasti arvioimaan tilannetta ja rakentaa ehdottomia vaatimuksia siitä, miltä asioiden tulisi näyttää. Tämä ajattelutapa on kognitiivisen psykoterapian näkökulmasta vahingollista, koska se ylläpitää uhka- ja vaaratulkintoja, jotka aktivoivat kehon ja mielen valppautta. 

Kun huomio keskittyy siihen, mitä ei saisi tapahtua, sisäinen kamppailu voimistuu ja vie tilaa rauhoittumiselta. Ajatusrakenteessa näkyy myös niin sanottu “pitäisi-ajattelu”, joka lisää painetta ja vahvistaa kokemusta siitä, että epäonnistuminen on lähellä. 

Tämä puolestaan heijastuu minäkuvaan: ihminen voi kokea, että hän on vastuussa epätoivotun tilanteen hallinnasta ja että hänet arvioidaan sen kautta. Sisäinen kritiikki voi myös etäännyttää ihmissuhteista, kun energia kuluu oman riittämättömyyden ja kontrollin varmisteluun. Käytännön tasolla vahingollista on se, että ajattelun joustavuus kapenee ja tilalle tulee toistuva, itseään ruokkiva kehä, jossa uni ja palautuminen jäävät taka-alalle. Näin pakkoajattelu ei ainoastaan seuraa unettomuutta, vaan myös ylläpitää ja voimistaa sitä.

* * *

ARMOTTOMUUS ON TAITOLAJI. (23.10.2025)

Olen työskennellyt monenlaisten ihmisten kanssa vuosien varrella. Useimmat työskentelyni painottuvat ongelmien parissa painiskelemisen ymmärtämiseen ja ymmärryksen sekä armottomuuden "nostamiseen pöydälle". Ihmiset elävät elämäänsä suhteessa elämän tapahtumiin. Tapahtumat, joita olemme elämiemme aikana käyneet läpi ovat opettaneet meille tai oikeammin muistuttaneet meille, että - ne kerran oppimamme sisäiset ajattelun tai reagoinnin tavat ovat varsin toimivia, vaikka tosiasiassa - näin ei ehkä ole ollenkaan. Oppimamme asiat ovat aika ja ajankohta sidonnaisia, ja niihin sisältyy vahva psykologisen turvallisuuden lataus. Se mikä satuttaa tai on satuttanut on helposti myös jatkossa asia, jonka kohtaamisen ehkäisemiseksi/välttelyksi me teemme paljon asioita sekä tietoisesti, että vähemmän tietoisesti. 

Tässä me tapaammekin olla itseämme kohtaan usein kovin, kovin armottomia. Samaa voidaan kuitenkin sanoa myös niistä asioista, jotka tuota psykologista kipua helpottavat. Siihen suuntaan on helppo lähteä, ja siihen suuntaan on myös helppoa jäädä. Armottomuus onkin taitolaji. Pitää uskaltaa kysyä itseltään, että kannattaako tätä olemassa olevaa taakkaa kantaa, vaikka kaikki vaativuus jota koemme niin antaisikin ymmärtää. Kyseessä on kuitenkin vain ymmärryksemme siitä, mitä taakan kantamisen mahdollisuuksien myötä oletamme voivamme saavuttaa. Ja miksi ylipäätään ajattelemme, että saavuttamisen tarkoitus itsessään olisi merkityksellistä silloin, kun olemme ottaneet roolin, jossa taakka, jota kannamme on tyytymättömyyden muotoinen ja näköinen. Olemmeko me todella velkaa itsellemme sen, mitä me toistuvasti selitämme työskentelemällä meitä alistavien mielikuvien, ajatusten alaisuudessa kohti musertumista? Aktiivinen on hyvä olla, mutta onko aktiivisuus jatkuvan selviytymisen kehässä tarkoituksenmukaista. 

Huomaan usein miettiväni, että elämäntarinamme ei ole lainkaan sama, kuin elämä sinänsä. Kartta ei ole siis lainkaan sama asia kuin maasto itsessään. Miksi me sitten tavoittelemme osaksemme jotain sellaista, minkä mukana kannettava raskaus kuormittaa meitä ja musertaa monella tapaa kaiken, mikä voimavaroistamme on irrotettavissa, kokonaan pieniksi murusiksi. Mistä syystä me hankkiudumme tilanteisiin, jotka ehkä menevät yhteen niiden mielikuviemme kanssa, joita me olemme hieman salavaivihkaa kantaneet mukanamme aina lapsuuden päivistä saakka. Elämäntarinamme osuus elämää sinänsä musertavana painolastina, mutta samalla myös selviytymistämme tukevana oppien kokoelmana on mielenkiintoinen ilmiö. Ihminen elää ajassa ja aika ihmisessä. Se, mikä on pätenyt 1990 - luvulla ei varmasti päde enää 2025. Samaa voidaan varmastikin sanoa myös vuosista 2019 ja 2025. Varmasti jokainen meistä on muuttunut 35 vuodessa kokolailla paljon, mutta yhtälailla myös kuudessa vuodessa. Nykyisellään elämämme on pitkälle hienostunutta ja hioutunutta kognitiota. Meidän pitää olla tietoisia kaikesta. Ja tässä tietoisuuden vaatimuksessa me turvaudumme jälleen kerran merkittävissä määrin siihen, mikä on meille turvallista ja tuttua, nimittäin sisäiset opitut mallit.  Mutta samalla, me emme saavuta sitä tunnekokemusta, joka tekee sisäisistä opituista malleista ainutlaatuisia.  Ja ehkä me tässä  jäämmekin janoamaan sitä kouriintuntuvaa kokemusta. 

Joten - onkin perin luonnollista, että aloitamme armottoman taistelun sen puolesta, että tuo tunnekokemus olisi jälleen tavoitettavissa. Ja miten me tällöin toimimme? Me olemme armottomia itseämme kohtaan. Me sivuutamme tarpeen toisensa perään kaikessa siinä, mitä ajamme virvatulina menneisyydestä merkityksellisiksi kokemuksiksi tässä päivässä. Ja lopulta huomaamme olevamme kierteessä, joka vaatii oikeaa tapaa olla, oikeanlaista ajattelua, oikeanlaista kokemuksellisuutta ja ennen kaikkea oikea-aikaisuutta osakseen.  

Huomaan miettiväni, että tällainen välttelyn ja kontrollin kierre ylläpitää uskomusta, jossa vain jatkuva ponnistelu ja vaativuus takaavat hyväksynnän ja arvon. Sen täytyy olla melko rankkaa kokemuksellisesti ja sitä kautta hieman jokaisella elämän osa-alueella. Ydinoletus siitä, että olen turvassa vain, jos hallitsen ja selviydyn. Tällaiset tavat ajatella johtavat käyttäytymiseen, jossa toimitaan jatkuvassa suorittamisen ja selviytymisen tilassa, mikä puolestaan vahvistaa kokemusta riittämättömyydestä ja emotionaalisesta etäisyydestä itseä kohtaan.